Alunperin koirat hankittiin seurakoiriksi, sitten tuli yhteiset treenit ja yliammutut tavoitteet. Mun haaveenani oli viedä Roopea lintujahtiin, TOKO kisoihin aina erikoisvoittaja luokkaan asti, Rosa olisi agivalio ja kansainvälinen muotovalio. Hmmm.... nämä ei sittenkään ole meidän juttuja.
Viime viikonloppuna katselin erästä itselleni tuntematonta ihmistä, joka hihkui onnesta 8kk vanhasta kultaisesta noutajasta ja pohti ääneen, kuinka opettaa koira uimaan, jotta sen voisi viedä taippareihin. Toinen tuntematon hihkui innokkaasti myös uudesta bortsusta ja kaiken maailman tulevista harrastuksista. Sitten katseet kääntyi minuun. Hetken mietin, mitä tähän sanoisin, sitten vain vedin duunarin hanskat käteeni ja sanoin, että mun koirat on vain kotikoiria. Se oli se ihmeellinen hetki, kun ensimmäisen kerran tajusin, että minä olen silloin onnellisin. Olen onnellinen, kun Roope tulee toivottamaan hyvää huomenta herättyäni, nautin sen ruskeista silmistä ja anovasta katseesta, kun laitan ruokaa kuppiin, nautin sen kanssa treenaamisesta, kun joko treenikohteena tai palkkana on pallo...jne. Nautin Rosan kanssa torkkumisesta sohvalla, nautin sen kanssa agility treeneistä, nautin sen kanssa muuten vain treenaamisesta sekä nautin siitä, että mulla on kaksi ihanaa koiraa, jotka ulkoiluttavat mua joka päivä.
Tiedän, että koirien kanssa tulee tehdä aina silloin tällöin jotain, jotta niilläkin olisi virikkeitä. Luulen, että pallopaimennus on tullut jäädäkseen. Keilaamista emme pääse harrastamaan, koska keilat maksaa 20e/kpl. Toko on vain viihdyke, samoin agi sekä joka viikkoiset arkitottis treenit. Eiköhän nämä riitä meille. Tiedän, että Roope on ainakin tyytyväinen päätökseeni, sillä vielä maanantai aamuna se olisi ollut valmis lähtemään esiintymään messariin ja jäi itkemään kotiin, kun lähdin kaupoille.
Kuva: Meeri Örn
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti