Roope ja Rosa

Roope ja Rosa

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Mussukka kateissa

Elämäni ehkä pahin herätys tapahtui muutama viikko sitten. Herätyskello soi ihan normaalisti 4.55, ihan niinkuin joka arkiaamu. Jostain syystä en vain saanut itseäni hereille, joten ajattelin aloittaa aamun avaamalla kännykästä facen. Ensimmäiseksi osui silmiini postaus asuinalueellani karanneesta espanjanvesikoirasta, joka juoksentelee vapaana, kellon ajalla 00-01. " Ei oo mun" -ajattelin. Tämän jälkeen nousin ylös ja aloin laskemaan sängyssä olevia koiria. Vain yksi. Rosa puuttui. Jonkin aikaa huutelin Rosaa nimeltä ja sitten tajusin, että se karkuteillä oleva koira on sittenkin mun. Paniikki iski ja itku kuristi kurkkua. Kävin salamana suihkussa, laitoin itseni työkuntoon ja sen jälkeen lähdin Roopen kanssa etsimään Rosaa. Tunnin verran käveltiin asuinalueella ristiin rastiin löytämättä Rosaa.

Sen verran tajusin, että töihin on mentävä, enkä voi jättää koiraa etsimättä. Siispä soitto luottohenkilölle, ukille, joka lupasi heti lähteä tulemaan meille päivystämään. Kotiin palatessani en kerinnyt kuin keittää kahvit, kun puhelin soi ja ukki ilmoitti löytäneensä Rosan. Rosa oli äärimmäisen onnellinen kotiin päästessään, vaikkakin likainen. Vein sen lämpöiseen suihkuun ja annoin ruuan. Sen jälkeen Rosan matka jatkuikin mummolaan viettämään päivää, missä se nukkui koko päivän peiton alla.

Mulla ei ole mitään käsitystä, mitä on voinut tapahtua. Joka ilta lasken koirien lukumäärän. Tämä tapa tuli kun tyttäreni oli murrosiässä. Lapsia yksi, koiria kaksi. Ilmeisesti olen kuitenkin unohtanut laskemisen edellisenä iltana, sillä kaikki ovet oli lukossa, joten karannut se ei ole voinut. Olenko kenties unohtanut koirani illalla terassille käydessäni siellä vai mitä on tapahtunut? En tiedä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira on hengissä ja kotona jälleen taistelemassa paikastaan sängyssäni.