Roope ja Rosa

Roope ja Rosa

perjantai 29. lokakuuta 2010

Palikat paikalleen

Aina silloin tällöin tulee hetki, että ei sitten kerta kaikkiaan muista, mitä pitikään tehdä, vaikka tiettyä tekemistä olisi tehnyt monia kertoja aikaisemminkin. Tämä samainen tunne tuli tällä kertaa agilityn kohdalla, jälleen kerran. Ei ole ensimmäinen kerta, kun meikä menee ojasta allikkoon siinä lajissa. Ei auttanut muu, kuin ottaa Sanna Lehtosen tekemä pikakäsikirja agin oppeihin ja kerrata jo oppimaansa. Just, säännöthän ovat hyvin selvät, mutta jostain syystä vaikea muistaa...
  • Oikean käytöksen oikea-aikainen palkkaaminen. (Kyllä mä yritän kovasti palkata, mutta kun haluaa vain juosta rataa läpi, niin palkkaaminen unohtuu. Molemmat koirat painelevat radalla välillä niin hyvin, että ei muista missä vaiheessa kuuluisi palkata. Sen muistaa vasta siinä vaiheessa, kun tulee virhe ja on pakko ottaa kaksi askelta taaksepäin, tehdä suoritus onnistuneesti uudelleen ja vasta sitten palkata.)
  • Koulutuksen jakaminen ajallisesti lyhkäsiin pätkiin, paljon lyhytkestoisia toistoja. (Joo, mut kun edelleen ei muista eikä käsitä, missä vaiheessa se toisto pitää pätkäistä poikki...)
  • Uuden asian opettaminen (Roope oppii ekasta kerrasta ja Rosa muutamasta toistosta. Jos dogit ovat motivoituneita ja valmiita oppimaan uutta, riittää Roopelle pallo ja Rosalle pitää pallon lisäksi olla namia palkintona. Tietenkin Roope haluaa myös namia, sehän on selvä. Lähinnä sen vuoksi, että viitsisi tehdä jotain. Eilinen treeni oli muistutus tästä säännöstä. Kun Roope ei saanut palkaksi palloa, vaan ainoastaan lihapullia, ei motivaatiota agiin hirveästi löytynyt.)
  • Ohjaajan mielentila (Ei paljoo innosta treenata, jos kaveri näyttää mulle koko ajan takapuolta ja karkaa puomille tai A-esteelle...)
  • Taukojen merkitys (Kahden koiran kanssa treenatessa koirille tulee väkisinkin tauko. Mulle tulee ainoastaan juomatauko koiran vaihdoksen lomassa. Kun on vain tunti aikaa, ei millään haluaisi pitää taukoja, vaan haluaisi painaa rataa koko rahan edestä..)
  • Harjoitus pitää malttaa lopettaa silloin, kun menee hyvin ja koira on kaikista innokkaimmillaan jatkamassa tekemistä! (Oli sitä innokas tai ei, treenit loppuu tasan klo 19!) 
Kai elämä olisi paljon helpompaa, jos dallailisi vain metsässä ihastellen syksyn värejä ja auringon paistetta...


tiistai 26. lokakuuta 2010

Koirani vai minä?

Viime sunnuntaina istuimme Meeri, minä, Roope ja Rosa tiiviisti sohvalla katsomassa Victoria Stilwellin koirankoulutusohjelmaa. Yhtenä aiheena oli, miten opettaa koira hiljaiseksi ja rauhalliseksi, kun ovesta astuu vieraita sisään. Ongelman ratkaisu oli hyvin yksinkertainen. Kun vieras astui sisään, ei se ottanut minkäänlaista kontaktia koiraan, vaan käveli rauhallisesti sisälle ja samalla heitteli koiralle namia ja leluja lattialle.

Meidän Roopehan on hyvin labbismaiseen tapaan iloinen, kun joku tulee ovesta sisään. Se heti hakee lelun ja huutaa kuin palosireeni, jotta varmasti kaikki kuulevat, että nyt joku tulee. Tulijan ei tarvitse olla vieras, vaan se tekee sen myös meille. Täytyy myöntää, että se on ERITTÄIN rasittava tapa.

Yhtäkkiä Meeri keksi, että kokeillaan tätä keinoa Roopella. Jos se vaikka toimisi. Toivossa on hyvä elää ja niin päätettiin tehdä. Meeri otti muutaman namin ja meni oven ulkopuolelle. Muutaman koputuksen jälkeen kävin avaamassa oven. Mitä teki Roope? Se istui kuin tatti oven takana, kuuli koputuksen ja oli aivan hiljaa. Ei voi olla totta! Voiko tämä olla totta? Rosan tilanne ei kuitenkaan ollut ihan niin onnekas. Se huutaa räksytti ja sivusilmällä katseli, miten Roope reagoi. Hetken Meeri seisoi ovella, tuli sisälle, katseli vastakkaiseen seinään ja heitteli nameja lattialle. Niin Roope kuin Rosa säntäsivät syömään ne. 

Testi tehtiin välittömästi uudelleen. Ja jälleen sama tilanne. Roope istui aivan hiljaa ja odotteli, kun Meeri tuli sisälle ja heitteli nameja lattialle. Söi ne ja paineli tyytyväisenä sohvalle. Hmmm... Jos koiran koulutus on näin helppoa, että laittaa vain koulutusohjelman pyörimään, niin minähän ostan kaikki V S:n DVD:t ja laitan ne pyörimään koirille koko päiväksi. Olisi se mahtavaa, kun kotona odottaisi valmiiksi koulutettu koira;).

Entä sen jälkeen? Maanantaina tulin kotiin ja heti ovesta tullessani heitin nameja lattialle. Rosa ei juossut namien perään, vaan tuli istumaan eteeni, otti tiiviin katsekontaktin ja oli aivan hiljaa. Vau! "Ihanaa", mietin mielessäni. Roope sen sijaan juoksi herkkujen perään ja paineli sitten sohvalle.

Tiistaina kotiin tullessani heittelin jälleen nameja. Molemmat säntäsivät namien perään ja kisailivat, kumpi saa enemmän. Tällä kertaa ääni oli mukana eikä hiljaisuudesta ollut tietoakaan.

Tänään keskiviikkona tilanne olikin jo aivan naurettava. Rosa tuli normaaliin tapaansa ovelle, haukkua räksytti ja hyppi vasten. Roope ei tullut ovelle, vaan jäi olohuoneeseen ja haukkua räksytti sieltä, että ei vaan vahingossakaan tarvitsisi olla hiljaa. Tunsin itseni todella hölmöksi ja avuttomaksi. Ehkä on aika nostaa korkeammat panokset pöytään ja siirtyä parempiin nameihin...

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Perrotyttönen sairastaa

Niinhän siinä kävi, kun vesikoirafoorumilla jokin aika sitten puolesta puhuin hyvien lihasten kunnosta, jotta revähdyksiltä vältyttäisiin, niin eilen Rosa reväytti toisen etujalan lihaksen hypähtäessä liukkaalla kalliolla. Rosa on nyt muutaman viikon sairaslomalla harrastuksista ja jäljelle jää vain rauhallinen ulkoilu sekä hyvin, hyvin rauhallisten tokoliikkeiden harjoittelu sisätiloissa.

Tohtori.fi sivustolla kerrotaan, että lihaksen revähdyksen paranemiseen menee aikaa muutama viikko. Nähtäväksi jää, kuinka kauan se todellisuudessa kestää. Itselläni kesti 6 viikkoa, johon loppujen lopuksi piti ottaa akupunktio hoitoa, kun ei lihakset meinanneet toipua.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Kameran käyttökoulu osa 6, automaattiasetus

Nyt tulee lähes puolivuotta siitä, kun ensimmäisen kerran avasin kameran käyttöohjeet. Eilen illalla tajusin, että en edelleenkään tajua yhtään mitään kuvaamisesta. Muiden kuvia kun katsoo, niin ne ovat NIIN hyviä, mutta omani ovat edelleen hyvin epätarkkoja ja mitään sanomattomia. Sinnikkäästi kuitenkin yritän joka viikonloppu ottaa kuvia koirista.

Eilen iltapäivällä metsälenkin yhteydessä ihan puolihuolimattomasti kameran asetus sujahti automaatin puolelle. En ihan hirveästi löydä eroja kuvien laadussa, paitsi että automaattiasetuksella otetuista kuvasarjoista löytyy enemmän onnistuneita kuvia kuin jos olisin itse määritellyt asetukset. Voisiko tämä johtua siitä, että minulla on puolijärkkäri, Panasonic Lumix DMC-FZ18, ei siis mikään huippuluokan kamera. En millään haluaisi katsoa peiliin ja tunnustaa itselleni, että en osaa/ymmärrä kuvaamisen saloja. Se on niin paljon helpompaa syyttää muita tekijöitä omasta epäonnistumisesta.







sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Kaupunkitreeni, osa 1, Kamppi

Kivenlahden koirakerhon arkitottis porukan kanssa päätettiin viime kuussa, että menisimme Kamppiin treenaamaan ohitusta. Muutaman meilivaihdon jälkeen saimme päätettyä päivämäärän, mihin loppujen lopuksi tuli vain kolme koirakkoa, kaksi oppilasta ja yksi vetäjä. Täytyy sanoa, että mitä vähemmän  porukkaa treeneissä on, sen intensiivisempää se on.

Treeneihin menin Rosan kanssa ihan siitä syystä, koska kaupungissa kävellessä se menee paniikin omaiseen tilaan, kyyristyy matalaksi, laittaa hännän koipien väliin ja vetää niin penteleesti. Siihen ei saa mitään kontaktia eikä se edes nakkia huomaa, vaikka kuinka sitä nenän edessä heiluttelisi. Sehän ei ole toivottua käytöstä. Siihen oli tultava muutos, jo senkin takia, koska koirien mummola on keskustassa.

Kampin päässä, kun bussista lähdettiin ulos, Rosa alkoi normi kiskomisen. Pysähdyin ja pyysin Rosan luokseni. Se tuli, nakki suuhun ja matka jatkui 5m. Tätä pysähdys - takaisin tulo - nakki - kehu - metodia ei tarvinnut käyttää kuin kolmesti, kun Rosa tajusi miten kaupungissa kävellään, iloisesti vihellellen ja hihna löysällä. Liukuovet olikin seuraava haaste. Kampissa on kaksi kappaletta liukuovia, mistä mennään ulos. Ensimmäisen läpikulku oli aivan normaalin näköistä kävelyä, mutta toisen kohdalla Rosa alkoi vetää ja mennä matalaksi. Ei kun takaisin sisälle ja uusiksi. Komento - kulku ulos löysällä hihnalla ja ulkona isot kehut onnistuneesta suorituksesta.

Seuraavaksi lähdimme kiertämään Tennispalatsia ja bongailimme laukkuja vetäviä ihmisiä. On se vaan kumma, kun Helsingissä tulee vastaan 6-7 ihmisen ryhmiä laukkujen kanssa, ei se aiheuta paniikkia, mutta kotikulmilla jo yhden ihmisen näkeminen kolisevan ja rämisevän laukun kanssa kulkeva voi saada pientä paniikkia aikaiseksi.

Ohituksessa ja luoksetulossa ei ollut mitään ongelmia. Mutta ne rappuset, ne rappuset. Meeri on joskus opettanut koirat juoksemaan rappuset ylös. Nyt kokeilin, kuinka pääsisin ne Rosan kanssa ihan rauhallisesti. Alku oli todella hankalaa. Rosa poukkoili ja poukkoili edes takaisin, kunnes muutaman komennon ja seisahduksen jälkeen sain sen rauhoittumaan ja pääsimme rappuset ylös sekä alas.

Kaiken kaikkiaan todella onnistunut treeni ja huomasin, että Rosa toimii aivan toisella tavalla, kun se on yksin. Roopen kanssa kun mennään, niin se yrittää viestittää koko ajan, että olen pieni hento tyttönen ja muut tahtoo pahaa... Tahtooko tämä sanoa sitä, että treenaan ja olen Rosan kanssa kahden aivan liian vähän????

lauantai 16. lokakuuta 2010

Ei turkkia, ei hiekkaa lattialla

Tämän vuoden näyttelyt on käyty ja on aika laittaa Rosan turkki matalaksi, ennen kuin ennustetut kovat pakkaset saapuvat. Trimmauksen jälkeen turkin pituus on noin 3mm ja kasvu tulee olemaan noin 1 cm/kk. Ei mikään huisin pitkä joulu-tammikuun vaihteessa, mutta onneksi tuli hommattua viime talvena Pompan hieno talvitakki. Takki päällä ei palella, paitsi ehkä varpaita...

Emäntä on kuitenkin hyvin, hyvin tyytyväinen, kun enin hiekka jää ulos eikä kulkeudu pitkän turkin mukana sisälle.

Kuvat: Meeri Örn

 On se kumma, kun hienon trimmerin on emäntä itelleen hommannut ja silti saksilla pitää turkki leikellä...
 Olis mulla parempaakin tekemistä, esim. sohvalla makoilu...
Kaksi tuntia meni ja aivan karmean epätasainen turkki. Törkeetä!
Ensi kerralla haluan ihan oikealle kampaajalle, joka osaa hommansa!!!!

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Syksyn metsästys

Minun mielestäni syksy on vuodenajoista kaunein ja tämän aamun metsälenkin teemana oli syksyn värien metsästys. Ylläri, ylläri, metsässä ei olekaan niin suurta väriloistoa, mitä olin kuvitellut.




 Vasta kotipihan läheisyydestä löytyi se kaipaamani syksyn väriloisto.


lauantai 9. lokakuuta 2010

Voihan erkkari sentään!

Muutama vuosi sitten olin ensimmäisen kerran espanjanvesikoirien päänäyttelyssä Hyvinkäällä ja silloin jäi hieman hampaankoloon muutama asia, punainen nauha ja Rosan kieltäytyminen hampaiden näytöstä. Tänä vuonna päätin ottaa uusinnan ja korottaa nauhan väriä vaaleanpunaiseksi, eli erinomaiseksi.

Saimme kuin saimmekin tällä kertaa vaaleanpunaisen nauhan ja sijoituimme oman luokkamme kolmanneksi. Sijoitus oli todellinen yllätys, sillä osallistujien joukossa oli hyvin kauniita ja näyttelyissä menestyneitä koiria.

Kuvat: 2 ja 3, Ulla Virtanen

"Juttu on nyt niin, että joko pallo tai lihapullat esiin. Nyt pitäis jo tapahtuu jotain..."
"Kyllä mä tän kestän. Mä oon kingi! Ei paineita..."

"Kyllä mä olen kaunis. Ihan kuin prinsessa ;)"

Tuomari Jose R. Guillamonin arvostelu oli lyhyt ja ytimekäs:
Very essential bitch. Gorgious head. Nice neck and shoulders. Nice substance. Moves well.

Se on siinä!

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Agia siellä, agia täällä, agia joka säällä...

Olen ollut viime aikoina niin kireällä pipolla varustettuna, että ei ole oikein tahtonut onnistua mikään asia. Mutta tänään huomasin rentoutuvani oikein urakalla, kun sain rauhassa treenailla pelkästään kaverin kanssa agia ATD-hallissa tunnin verran. Treenailimme pelkästään välistävetoa, pakkovalssia sekä hieman eteenlähetystä.

Koska halli oli hiljainen, niin kykenin keskittymään paremmin treeneihin ja opin jälleen muutaman uuden asian. Ensiksikin käärmekäsi. Keppien ohjaustekniikkana on käytössä käärmekäsi ja olen aina miettinyt, että minkälainen mahtaa tekniikka siinä olla. Liikkuuko ohjaava käsi kyynärtaipeesta käärmemäisesti vai miten. Nyt sen keksin, että ohjausliike lähtee ranteesta ja kämmen ohjaa joko ulos tai sisälle päin. Toinen hyvin tärkeä havainto oli, että jos ihminen seisoo tikkusuorana, ei koira oikein pysty havaitsemaan, mihin suuntaan ohjaaja haluaisi sen menevän. Mutta kun hieman koukistaa jalkoja polvista, niin kämmen laskeutuu koiran korkeudelle ja sen on huomattavasti helpompi mennä siihen suuntaan, mihin ohjaaja haluaa sen liikkuvan.

Olen päättänyt, että ensi torstaina treeneissä minulla on huomattavasti vahvemmat reisilihakset, jotka pitävät minut pystyssä tiukoissakin kurveissa ;).

Ja sitten sitä tasapainoaistin kehitystä...

 Leevi makaa alamäkeen täysin suorana...
Rosa seisoo "vihollisen" vieressä...

 Todella hieno tasapaino. Rosa jopa kääntyi puunrungolla edes takaisin...
Emännän mielenrauhan tasapainottamista...