Kameran käyttökoulu osa 2, zoomi

Eilen illalla selvisi se, miksi kamerani zoomi ei toimi halutulla tavalla. Siinä oli kuvakoon asetukset sellaiset, jotka ei palvelleet minun tarpeitani. Vaihdoin kuvasuhteen mittoja ja heti aamulla piti mennä testaamaan, vaikuttaako muutokset merkittävästi. Kameran oma zoomi on 18 X ja kuvausvaihtoehtoja on kaksi; maiseman laajennus tai kohteen tuonti lähemmäksi. Tässä päivän saldo:









Kuvia katsellessani tuli tunne, että tarkennus saattaisi olla seuraava aihe...

Kameran käyttökoulu osa 1, valo

Pitkästä aikaa otin kameran käyttöohjeet esiin ja aloin tutustumaan valon asetuksiin. Tunnin tutkimisen jälkeen löysin valikon, missä voi säätää valon sään mukaan. Löydöstä innostuneena otin kamerani mukaan treeneihin. Hyvin tyypilliseen tapaan, treenit pidettiin vesisateessa. Sade ei meitä haitannut ja kuten kuvista näkyy, aurinko paistaa ohjaajan sisällä.


Roope poseeraa toisia odotellessa.



Susa ja Leevi, joilla alkaa olla AVO-liikkeetkin jo hanskassa.





Kun Mindy seisoo oikein nätisti, saa se palkaksi emännältään hienon pallon. Pallo,se se on maailman ihanin palkka. Siinä jää lihapullatkin kakkoseksi. Sen eteen voikin jo tehdä paljon työtä, niin kova juttu se on.



Mitä kuraisemmat vaatteet, sitä hauskemmat on treenit olleet.


Rosakin osaa jo ALO-liikeitä.

Haaste 3

Eilisessä treenissä harjoittelimme haaste nro 3:a, joka oli erikoisvoittaja luokasta oleva merkki. Siinä koira ohjataan merkin luokse ilman, että ohjaaja kulkee mukana. Olin saanut Emmiltä oikein hyvät ohjeet meilitse, joita oli peräti kolme kappaletta. Niistä valitsin itselleni helpoimman. Olin aikaisemmin opettanut ruutuun menemistä hihkumalla ruutua ja kutsumalla koiraa sinne tai lähettämällä koira ruudun ulkopuolelta sisälle ruutuun. Päätin kokeilla tätä keinoa merkin opettamisessa. Merkkinä oli Ikean muovinen jälkiruokakippo. Ensin kokeilin Roopen kanssa, kuinka se sujuisi. Jätin Roopen istumaan hieman kauemmaksi merkistä ja menin hihkumaan kipolle. Sen jälkeen hihkuin merkki ja Roope kipitti kipon luokse. Wau! En olisi uskonut, varsinkin kun Emmi sanoi, että merkin opettamiseen saattaa mennä kaksi kuukautta. Kokeilin uudelleen ja uudelleen. Ja aina onnistui. Kohta Roope kyllästyi samaan liikkeeseen eikä mennytkään enää kipolle asti, vaan jäi vähän kauemmaksi. Komensin, että merkille! Roope meni ja hakkasi etutassullaan kippoa ja samalla katsoi minua katseella, että daiju, mä oon täällä, anna lihapulla! Ei siinä voinut muuta kuin nauraa ja antaa se lihapullan palanen. Seuraavaksi kokeilin Rosan kanssa ja sama juttu. Kipolle meni, ihan kuin olisimme harjoitelleet sitä jo monta viikkoa.

Merkille meno oli todella helppo molemmille koirille ja myöhemmin muistinkin, että joitakin vuosia sitten tehtiin iltapuuhaa laittamalla nami kipon alle. Kippoja oli ollut useampia ja muutaman kipon alle oli piilotettuna nami. Koiran piti oikea kippo löytää hajuaistin avulla. Tätä temppua kutsuttiin nimellä keilaaminen. Tällä kertaa vain kipon alla ei ollut namia, vaan se tuli ohjaajan kädestä.

Muna vai kana

Pohdin agilityn ohjaus ongelmaani ääneen työkaverilleni tänään, puoliksi huolestuneena omista aivoistani, puoliksi ihan vain jotain jutellakseni. Siis miksi ihmeessä menen agilityesteeltä toiselle kaaren muodossa? Miksi ihmeessä en kykene juoksemaan pientä matkaa ihan suoraa viivaa????

Rata meni siis näin: puomilta tiukka mutka vasemmalle, este 1, siitä tiukka mutka oikealle, este 2, ja siitä loivasti oikealle renkaaseen, käännös oikealle takaisinpäin esteelle 1 ja 2 ja siitä eteenpäin. Yritin Roopen kanssa mennä este 2 ja siitä renkaalle ainakin viisi kertaa ja joka kerran epäonnistuin. Roope sujahti renkaan välistä, samoin Rosa. Lopulta kouluttaja tuli oikein kädestä pitäen näyttämään, että ei ohjaaja saa mennä kaaressa vaan kuvittele maassa olevan suora viiva. Juokse sitä pitkin.

Tätä siis pohdin ääneen ja työkaverini vain näytti, mihin suuntaan minun kehoni pitäisi olla esteelle tultaessa. Eikä kaarelle meno ole aivojen vaurioitumisen oire. Normaalistihan ohjaajan ja koiran välimatka on n. 1-1,5m, tällä radalla koira juoksee kaaren ja ohjaaja suoraa viivaa, välimatkaa tulisi enemmän. On siis ihan normaalia, että ohjaaja yrittää pitää välimatkan aina samana, silläkin uhalla, että ohjaus surkeasti epäonnistuu.

Ja nämä viisaat sanat lausui ihminen, joka ei kertaakaan ole ohjannut agilityssä koiraa, mutta seurannut vierestä oman koiran pentukurssia ja ohjaajan viisaita neuvoja.

Pihvit

Taloyhtiön talkoiden siivellä sain siivottua kaikki rikkoutuneen terassin roskat roskalavalle ja pestyä terassin kesäkuntoon. Siivouksen päätteeksi grillasimme vihanneksia ja lampaanpaistista tehtyjä pihvejä. Roope, joka ei ruuanlaitosta paljoa perusta, seurasi koko toimituksen ajan grillin vieressä ruuan valmistumista. Muutaman kerran hieman ulisi vieressäni ja kierteli jalkojeni välistä. Kun maistiaisi pihveistä ei herunut, siirtyi se mummin jalkoja kiehnäämään ja käsiä nuolemaan. Sekään ei auttanut. Maistiaisia ei sieltäkään herunut.

Ruokailun päätyttyä Roope ja Rosa sai läski- ja jännepalat. Rosa aivan tärisi, niin hyvää liha oli. Ja Roope raukka kierteli vielä pitkään ruokailun jälkeen keittiössä, josko namipaloja vielä löytyisi.

Kun kesäkuussa menen Rosan kanssa paimennuskurssille, niin toivoa sopii, että Rosa ymmärtäisi lampaiden olevan eläimiä joita pitää paimentaa, ei lahdata niitä grilliin sopivaksi.

Rosan jousitus

Rosan tassuissa on aina pienestä asti ollut pienet jouset, joilla se pomppii ympäri ja ympäri,korkealle ja vielä korkeammalle. Niillä pienillä tassuillaan se osoittaa, että into on korkealla ja tahtoo tehdä vielä lisää. Siksi en ole koskaan ajatellutkaan sellaista vaihtoehtoa, kuin tokokisa sen kanssa. Tänään on mieleni muuttunut sen suhteen.

Treeneissä tein kokeeksi kolme alokasluokan liikettä Rosan kanssa; kehään meno ja luoksepäästävyys, liikkeestä seisominen sekä seuraaminen. Rosa antoi todella nätisti "liikkeenohjaajan" koskettaa itseään, istui nätisti paikallaan vierelläni, kun sitä kohti tultiin ja kaulalle kosketeltiin. Katse oli suunnattuna kohti kasvojani sen näköisenä, että joko se nami tulee. Ei, ei tullut nami. Ainoastaan kehu. Seuraava liike oli liikkeestä seisominen. Rosa asettui hienosti vierelleni, lähti seuraamaan nätisti ja jäi seisomaan käskyn kuultuaan. Palatessani takaisin Rosan vierelle, alkoi sisäinen riemu purkautua, paketti hajosi ja Rosa alkoi liikkua. Kehuin kuitenkin kovasti hienosta yrityksestä. Seuraaminen ilman talutinta olisi varmasti mennyt hyvin, ellei emäntä olisi alkanut jännittää ja sen myötä askeleissa sekoamaan. Täyskäännöskin meni ihan nurin kurisesti. Mutta lähes koko matkan Rosa oli hienosti vierelläni.

Roopen kanssa mietin, että mitä ihmettä sitä treenaisi sen kanssa. Kävelin eteenpäin pohtien asiaa ja Roope tuli kiltisti vierelläni aivan oikeassa paikassa. Siitä sain idean tehdä seuraamisessa äänettömän harjoituksen. Ja kuinka ollakaan, seuraaminen meni niin nappiin kuin ikinä voi mennä. Taidan kokeilla tätä samaa vielä ensi kerrallakin. Ruutu oli hieman hakusessa, mutta muutaman muistuttelun jälkeen sekin alkoi mennä paremmin.

Kaiken kaikkiaan todella hyvä treeni.

Kesä ja agility

Tänään oli se päivä, kun Kivekon kesäagility alkoi. Hieman jännittyneenä menin treeneihin Roopen kanssa. Jännityksen syynä oli kaksi aihetta; lämmintä oli 24 astetta, jolloin Roope ei tee yhtään mitään sekä nyt pääsisin näkemään, kuinka hyvin olemme edistyneet talven aikana, jos Roope jaksaisi tehdä jotain.

Ensimmäinen kierros meni niinkuin ennenkin. Roope juoksenteli unisena pitkin kenttää ja minä yritin pysyä perässä. Meidän tason paranemisesta ei minulla ollut mitään hajua, koska Roopen vauhti on kuitenkin nopea unisuudesta huolimatta ja kenttä on laaja. Nämä seikat yhdessä tekevät ison haasteen ohjaajalle ja sen kunnolle. Eikä tullut minulle yllätyksenä kouluttajan kanssa käyty keskustelunaihe. Hän kehotti minua menemään iltaisin lenkille, jotta kunto nousisi. Tämä sama keskustelu käydään joka kesä. Mutta voi ollakin, että menen, joskus...

Toisella kierroksella esteet oli aseteltu juuri niin, kuin olemme koko talven harjoitelleet. Ennen radalle menoa kuiskasin Roopen korvaan, että tämä rata me osataan. Otin kaulapannasta kiinni ja hehkutin innokkaasti Roopelle, että nyt mennään agilityä, yes, yes, yes. Jos näin olisi vuosi sitten tehnyt Roopelle, se olisi ollut hihassa kiinni ja repimässä mua jo kentälle, mutta nyt se vain näytti heräänneeltä ja hyvin innokkaalta radalle menemään. Se kulki hyvin nätisti vierelläni ensimmäisen esteen luokse ja jäi kiltisti odottamaan käskyä. Rata meni kohtalaisen hyvin, muutamaa mokaa lukuunottamatta, ja sitten se palaute tuli. Kouluttaja sanoi, että Roopesta todella näkee, että koko talvi on harjoiteltu. YES!

Huh hellettä

Ulkona on aivan ihana ilma, on ihan pakko päästä ulos. Otan koirat ja päätän lähteä tokoilemaan läheiselle kentälle ja hyvästä suorituksesta koirat pääsisivät rantaan uimaan. Kenttä kuitenkin oli varattu kahdelle uros bordercollielle, joten jatkoimme matkaa suorilta rantaan. Rannassa treenasin koirien kanssa seuraamista hetken ja sitten koitti palkan aika; uimaan ja kuka saa pallon ekana -leikki!





Roope väsähtää muutaman heiton jälkeen ja jää rannalle katselemaan, kun Rosa uiskentelee pallon perässä hullun lailla.



Viiden heiton jälkeen Rosan silmät alkoivat muistuttaa rulettia. Kun Rosa toi minulle laiturille pallon, ei katse pysynyt kohdistettuna minuun, vaan ne oli suunnattuna johonkin ohitseni ja olemus huusi lisää heittoja. Mitä pidemmälle pallo lentäisi, sitä enemmän se olisi Rosan mieleen.




Montaa kierrosta Roope ei jaksanut vain katsella, vaan tahtoi takaisin leikkiin.



Reilun puolen tunnin uinnin jälkeen sainkin ilman mitään erillistä houkuttelua koirat kiinni ja niin paluu kotiin sohvalle alkoi.

Noutodummy

Yhtenä tavoitteena on ollut noutodummyn haun opettaminen Roopelle ja Rosalle. Dummya ostaessani myytävänä ei ollut kuin suuren suuri, kivikova, oranssinen dummy ja sehän oli sitten ostettava. En hetkeäkään epäillyt, etteikö Roope sitä suuhunsa ottaisi. Rosan kanssa ne ongelmat varmasti tulisi.

Kuukauden verran jaksoin treenata dummyn suuhun ottamista heikoin tuloksin. Roope kyllä otti sen hampaittensa väliin, mutta sylkäsi sen nopeasti pois. Rosa taas, hmmm..., kosketti sitä hampaillaan ja heitti kaaressa pois suusta. Ei oikein hyvältä näyttänyt. Jos Lohjalle fasaanijahtiin mieli, niin olisi ihan pakko keksiä jokin ratkaisu ongelmaan. Tänään töiden jälkeen kävin Forumin Mustissa ja Mirrissä haahuilemassa ja siellähän se ratkaisu oli. Löysin yhdeltä hyllyltä pienten koirien dummyn, joka oli pienen kokoinen ja koostumukseltaan pehmeä.

Illan tullen otin dummyn kassista ja marssin olohuoneeseen koirat perässä ja makkarat kädessä. "No niin, nyt sitten kokeillaan, miten tämä sujuu", tuumin itsekseni. Aloitin treenin ihan normaalisti, niin kuin ennenkin. Olin polvillani Roopen edessä ja sanoin "ota". Se otti sen tukevasti suuhunsa, piteli sitä hetken ja sylkäisi sen lattialle. Hyvä, tämä on huomattavasti parempi suoritus kuin ennen. Muutaman harjoitus kerran jälkeen huomasin, että Roopen edessä kannattaa seisoa ja tarjota dummya. Roope piti sitä jo huomattavasti pidemmän ajan suussa ja tarjosi sen sitten minulle käteen. Lopuksi kokeilin niin, että laitoin dummyn lattialle, otin pari askelta taakse, sanoin "ota" ja komento sivulle. Suoritus meni täydellisesti nappiin, ihan kuin olisimme harjoitelleet liikettä enemmänkin.

Rosan mielestä uusi dummy oli huomattavasti mukavampi kuin entinen. Sen pystyi ottamaan suuhun ja kun heilautti päätään ylöspäin, se lensi hienossa kaaressa lattialle. Junnaamme siis samassa kuin ennenkin. Plääh. Uusi yritys. Tällä kertaa pidin kiinni dummystä, enkä päästänyt irti ollenkaan. Muutaman harjoituksen jälkeen Rosa tajusi, että se ei taida ollakaan heittolelu ja antoi sen minulle nätisti käteen. YES! Edistymme.

Haaste 2

Rosan juoksuista johtuen menin maanantain treeniin ainoastaan Roopen kanssa. Kyllä vähän mietitytti, miten muiden urosten treenien käy, kun Roope haiskahtaa juoksuiselle nartulle, mutta hyvinhän se kuitenkin meni. Vasta treenien jälkeen Noki tajusi, että voisikohan toi sittenkin olla tyttökoira, *vink, vink*. Roope ei mitenkään Nokille lämmennyt. Hyvä niin.

Tällä kertaa oli Empun vuoro keksiä treenihaaste. Haasteliike oli avoimen luokan luoksetulo, jossa koiran pitää pysähtyä seisomaan puolessa välissä matkaa. Yleensä Roope onnistuu siinä hyvin, mutta olen aikaisemmin heittänyt palloa alakautta kohti koiraa. Nyt piti yksi pallo heittää poispäin koirasta ja kun koira tulee takaisin pallo suussa, pitää komentaa seiso! Roope vain hölkytti kohti kysyvän näköisenä, että "oliko sulla jotain asiaa?" Grrrr... Onneksi mulla on kaksi viikkoa aikaa treenata tätä liikettä.

Viime keväänä yritin Roopelle opettaa vauhtinoutoa. Siinä koira jätetään istumaan kapulan taakse ja itse pitää kävellä todella kauas koirasta. Sitten komento "hae", ja koira tuo kapulaa. Kun koira tulee kohdalle, otetaan äkkiä lelu taskusta ja koiran pitää vaihta kapula leluun lennosta. Tämä ei mennyt Roopen jakeluun mitenkään päin, mutta jostain syystä tänään se onnistui, melkein vuoden tauon jälkeen.

Treenit päättyivät sittenkin onnellisesti.

Täydellinen päivä

Aamulla herätessäni tiesin, että tästä päivästä tulee hyvä. Kävelin peilin eteen ja toivotin hyvää huomenta peilikuvalleni. Saatuani vastauksen, muistutin peilikuvaani, että tänään on se päivä, kun Rosa saa kolmannen sertin. Hymyssä suin laitoin remmit koirille ja lähdimme tunnin aamulenkille.

Puolen päivän jälkeen suuntasin lainassa olleen auton nokan kohti Tuomarinkartanoa. Luvassa oli palveluskoirien erikoisnäyttely, jossa yhtenä luokkana oli myös Espanjanvesikoirat. Tuomarina toimi Paula Rekiranta, joka oli antanut aikaisemmin Mindylle, Rosan siskolle, ROP:in. Ainakin koiran malli pitäisi olla tuomarille mieleinen.

Perille päästyäni olin niin jämptisti paikalla, että luppoaikaa ei jäänyt kuin 15 minuuttia. Onneksi kehämme löytyi helposti ja sijaitsi hieman syrjemmällä. Jätin tavarat kehän laidalle ja menin Rosan kanssa leikkimään pallolla hieman kauemmaksi kehästä. Palloleikin yhteydessä huomasin, että se rentouttaa niin koiraa kuin minuakin. Ja kun meidän vuoro tuli, olin niin rento kuin ikinä voi olla. Tuomari ja tuomariharjoittelija katselivat, kopeloivat ja juoksuttivat. Lopulta tulivat siihen tulokseen, että ERI se on. YES!!!!

Lopullinen sijoitus oli PN2, serti, FI MVA. Mieletön fiilis.


Kuvat otti Anna-Kaisa Leino


Täydellisen päivän ilta huipentui TOKOiluun Mindyn ja Meten kanssa Kaitaan yläasteen kentällä. Vaikka koirilla oli ollut rankka päivä (Roope oli juoksuttanut ukkia pitkin Helsingin katuja muutaman tunnin ajan), tuli treeneistä onnistuneet. Roope oli ihmeen intensiivisesti mukana koko treenin ajan ja Rosa teki kaiken, mitä vain siltä pyysin. Treenin jälkeen veimme koirat leikkimään parkkialueelle ja riemu oli sen mukainen, että päivä oli onnistunut.





Kotiin tultuani terassilla odotti siskolta saatu syntymäpäivälahja ja lasillisen verran valkoviiniä pönikän pohjalla.

Koski TL 2.5.2010

Aamulla heräsin hyvissä ajoin lähteäkseni Rosan kanssa Koski TL:ään ryhmänäyttelyyn hakemaan viimeistä sertiä. Vaikka perroja oli ilmoittautunut 28, oli minulla vahva tunne, että tänään natsaa.

Kuten tapoihini kuuluu, eksyin matkalla ja ajoin Koskelle väärää reittiä, sitä, joka kiemurtelee kaikkia pikkuteitä. Aikaa matkaan meni 30 min suunniteltua kauemmin, mutta onneksi olin osannut varata aikaa matkan tekoon, emmekä myöhästyneet.

Tuomarina toimi vaihdoksen myötä Markku Santamäki, joka kasvattajan mukaan tuntee rodun, mutta riippuu hänen mielialasta, tuleeko EH vai ERI. Ilmeisesti kylmän ja tuulisen ilman myötä mieliala oli EH, sillä ERI:n sai vain muutama uros ja yksi narttu. Meille tuli EH.





Kuvat otti Henna

Rosan arvostelu:

Sopivan kokoinen. Rungon mittasuhteet selvästi korkeuttaan pidempi. Hyvä pää, hyvä niskalinja, hyvä rintakehän muoto, hyvät raajat. Lanneosa voisi olla lyhyempi. Vahva turkki. Hyvät liikkeet. Ujostelee mittaamista. (Rosa oli suorastaan paniikissa mittanauhasta.)

Lopputulos: AVO, EH, 2

Hö, ensi kerralla sitten otamme sen sertin. Pakkohan sen on jossain vaiheessa tulla.

Sillä aikaa, kun Rosa ja minä palelemme saadaksemme mainetta ja kunniaa, Roope elelee herroiksi mummin ja ukin hellässä hoivassa.


Kuva: Seppo Kukkonen