Oppi ojaan vai kaaliin?

"Elämä on pelastettu!" Näin tuumailin, kun Sanna Lehtonen ilmaantui Juvanmalmin hallin ovesta sisään ja oli lupautunut meitä treenaamaan neljän kerran verran. Kyllä musta nyt tulee vähintään maailmanmestari Rosan kanssa agissa.

Jo heti alkuun, vaikka estesuoritus oli hyvin yksinkertainen, huomasin itsessäni enemmän virheitä, kuin laki sallii. Ensiksikin, kunto on liian heikko, hartiaseudun kireys ei anna myöten kuvitteelliselle kynällä piirtämiselle sekä suuntavaiston puutteellisuus tuo lisä haastetta.  On todella onni, että harjoittelemme ihan pieniä radanpätkiä, jotta mun äly riittää sulattamaan niitä tosiasioita, mitä ilmenee harjoitellessa.

Kaikista puutteista huolimatta, olen oppinut parilla ekalla kerralla jo valtavasti. Niistä monista opeista koen kaikista tärkeimmäksi palkkaamisen jalon taidon, käsien yhtenäisen liikkeen hallitsemisen, omien virheiden hyväksymisen sekä kunnioituksen valmentajaa kohtaan.

Joulukuun puolessa välissä tulee kaksi vuotta täyteen siitä, kun olen aloittanut koirien kanssa aktiivisen TOKO harrastamisen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana meillä oli ilo ja kunnia olla valmennettavina, mutta sen jälkeen olen treenaillut vain ystävien kanssa ilman varsinaista suunnitelmaa. Tuloksena tästä sähläämisestä on Roopen kanssa neljä TOKO kisaa surkein pojoin ja Rosan kanssa vasta suunnittelen meneväni nakkimölleihin.

Kyllä se on niin, että ilman tarkkaa suunnitelmallisuutta ja ahkeraa harjoittelemista ei menestystä ole luvassa. Saa nähdä, mihin vielä päädyn näiden harrastuksien kanssa, palkintopallille vai ojaan ;).

Roopen viikonloppu

Mua rupee ihan kohta nyppii oikein toden teolla. Mä ja Rosa päästään aamuiselle metsälenkille ainoastaan kahtena aamuna viikossa ja AINA mutsin pitää kantaa jotain typerää laatikkoa mukanaan. Sit se vähän väliä jää jonnekin kulman taakse ja huutelee typerän näköisenä sieltä "huhuu, tääääännneeee". Kun me Rosan kanssa mennään sen luokse, niin joskus saadaan nami, joskus ei. Seki on tosi tylsää, et aina ei voi tietää, milloin se nami tulee. Tätä mieltä mä olen tästä touhusta:

Musta ja Rosasta olis tosi ihanaa, kun saatais vain haistella ja maistella elämää ihan rauhassa.

Mutsi ei tajuu, et maailmassa on niin paljon muutakin kuin se. Esim. lumen alla saattaa olla ihan mielettömän ihanasti medium asteella mätääntynyt vanha nenäliina. Tai sit siel voi olla jotain saman tyyppisii elukoita kuin me, mut paljon pienempiä.

Tässä on meidän lähijärvi. Se on jo jäässä, mut mutsi ei päästäny mua menee sinne. En mä oikeastaan olis halunnutkaan mennä, kun jää oli niin pirun liukas. Vähän me Rosan kanssa siinä dallailtiin ja koeteltiin jään kestävyyttä.

Mun mutsi odottaa jo ihan kypällä, et se isompi lammikko, jossa ollaan muutaman kerran käyty kimppalenkillä joittenkin vesiäisten kanssa, jäätyisi. Niille kimppalenkeille tulee joskus kivoja tätejä ja setiä, joiden taskut tuoksuu ihanasti nakeille. Joillakin tyypeillä on vain jotain nappuloita, mut ne tyypit mä jätän rauhaan.

Eiks oo aika makee jälki. Tää on varmaan jonkun sellaisen pienen elukan, mut en tiedä kenen. Meidän jengiin tulee joskus sellainen pieni kiusankappale, jota kiljutaan nimellä Mette. Sen mude on joku luonnontieteilijä, kun se tietää ihan kaiken luonnosta. Mä taidan kysyy siltä, mikä tää jälki on. Must tuntuu, et se ei ehkä oo myyrän jälki...

Ollako jumi, vai eikö olla jumi...

Mistähän se johtuu, että aina pelkää pahinta, eikä vahingossakaan tule ajatelleeksi mitään toista vaihtoehtoa...

Roopen jalka on tästä oikein hyvä esimerkki. Viime aikoina on paljon keskusteltu D-lonkkaisista koirista ja siitä, voiko niiden kanssa harrastaa agilitya. Tietenkin voi, olen aina tuumannut, enkä ole koskaan edes ajatellut tutkituttaa Roopen lonkkia tai selkää. Mutta kun Roopen jalka tuli kipeäksi, tietenkin oletin sen johtuvan kipeistä lihaksista tai ehkä vielä pahemmasta, piilossa kytevästä selkävammasta.

Monen monituista vinkkiä sain, kuinka lonkan koukistajia avataan ja kuinka saan rennoksi selän lihakset ihan pienellä kevyellä liikkeellä. Ja mikä olikaan syy tähän episodiin: anturassa oleva pienen pieni reikä. Ei kai sitä huvita juosta ja temmeltää, jos jalkapohja on auki. Torvi minä... Sen verran voin aina puolustaa itseäni, että ihan oikeasti vasemman puoleisen jalan lihas oli jäykkä, eikä jalkaa kyennyt venyttämään...

Lumesta lumoutuneet

Vasta on marraskuu ja meitä jo hemmotellaan lumella sekä rauhoittavilla metsämaisemilla. Rauhallinen ja rauhallinen... Lenkin lopussa tuli useampikin koirakko vastaan, jotka nauttivat ihanasta kiireettömästä sunnuntai aamusta. Suurimmaksi osaksi saimme kuitenkin olla vain kolmistaan. Kuvien onnistumisprosentti ylitti kaikki toiveeni ja odotukseni, kiitos Lidlin koirasuklaan:

Rosan juoksut on juostu ja meidän evakkoaika on päättynyt. Pääsemme vihdoin yhteislenkeille sekä tapaamaan kavereitamme. Roopen askeleet ja jalkojen asento alkavat muistuttaa normaalia ja se nauttii suuresti, kun saa juoksennella lumen seassa. Terveistä jaloista huolimatta, Roope on agista muutaman viikon saikulla ja saa nauttia joka iltaisesta pumppauksesta sekä hieronnasta.

Veny, lihas, veny!

Susa oli jo muutaman kerran sanonut mulle, että Roopen takajalan lihas on kireä. Susa oli agitreenaamisen jälkeen yrittänyt Roopen jalkoja venyttää ja silloin huomannut sen. Ajattelin vain, et joo, onhan ne välillä kireät. Mutta kun Roope ei normaalissa kävelyssä jalkaansa mitenkään aristanut, en sitä sen kummemmin ajatellut.

Eilen omien agitreenien jälkeen illalla venytin hieman Roopen jalkoja ja kas kummaa, oikea jalka suoristui taaksepäin, mutta vasen ei. Hieman huolestuneena asiasta purkauduin työkaverilleni, joka tietää niksit kireisiin lihaksiin ja näytti miten minun pitäisi jalkaa venyttää, jotta aineenvaihdunta lähtisi jalassa liikkeelle. Täytyy myöntää, että kun makasin koekaniina ja mulle opetettiin oikeanlainen venytysliike, niin se tuntui äärettömän hyvältä ja kipu omasta jalastani lähti.

Ja eikun kokeilemaan. Metsälenkin ja iltaruuan jälkeen laitoin Roopen selälleen lattialle, otin takajalat vatsaani vasten, laitoin vasemman käden sen pyllyn alle, oikean käden sisäreiden päälle ja ihan varovasti nostin lonkkaa ylöspäin muutaman millin verran. Roope katsoi silmät suurina suoraan minuun ja työnsi omia jalkojaan tikkusuorana kohti kattoa. Ilmeistä ja eleistä päätellen nautinto oli suuri.

Kun muutaman pumppauksen jälkeen kokeilin Roopen takajalkojen venyttämistä, niin yllätyksekseni huomasin jäykän jalan nousevan suorana taaksepäin. Kyllä se teki mut onnelliseksi, sillä jos tämä temppu ei olisi auttanut, niin vika olisi saattanut löytyä selästä. Siihen diagnoosiin olisikin Roopen agiura päättynyt.

Juokse, narttu!

Rosan juoksuista tämä kierros on ehdottomasti pahin. Koskaan ne eivät ole olleet samanlaiset, mutta musta ainakin tuntuu, että nyt meni överiksi.

Juoksut alkoivat ensin kakkimalla sisälle. Sitä kesti viikon. Viidennen päivän jälkeen olin jo ihan maassa ja oli pakko soittaa kaverille, että ei koirasta henki lähtisi. No, lohtuahan sieltä tuli. Sari tiesi kertoa, että joskus nartut reagoivat juoksujen aikaan niin, että maha menee sekaisin. Hyvä, se ei siis johdu siitä, että kelloja siirrettiin taaksepäin eikä Rosa pystyisi pidättämään työpäivän ajan.

Nyt, kun alkaa olla ne tietyt flaksipäivät kyseessä, käy palliton Roope liiankin kuumana. Se on jatkuvasti nuoleskelemassa Rosan korvia ja takapuolta. Ei se anna sille edes hetken rauhaa. Rosasta näkee, että sitä alkaa jo väsyttää, mutta jos Roope lopettaa kiusaamisen, niin Rosa narttu alkaa härnäämisen. Voi kunpa pian tämä menisi ohi ja alkaisi taas normi arki.

Aamulenkin kuvasaldo

Syksyinen aamu on harmaa ja masentava ikkunasta katsottuna. Mutta kun ulos lähtee reipas mieli mukana, niin maailma muuttuukin kauniiksi. Tässä tämän aamuisen aamulenkin kuvasaldo: