Muutos; joskus hyvä, joskus ei...

NLP kouluttaja Matti Alpola, piti meidän työporukan kehityspäivillä luennon työyhteisössä jaksamisesta. Luento oli todella mielenkiintoinen ja antoi paljon miettimisen aihetta. Muutama tärkeä kysymys, mitä olen pohtinut pitkään, osuu ja uppoaa minuun täysin. Niihin olen yrittänyt saada muutosta viime aikoina niin työyhteisössä, kotona kuin ystävieni kanssa. En tiedä, onko muutosta näkynyt, mutta yritys on kova. Tässä muutama itseäni pohdittavat kysymykset:

• Onko pakko olla onnellinen joka päivä? Kun huomaan olevani huonolla tuulella, tulen siitä vain entistä huonotuulisemmaksi ja pian  kuljen pientä ympyrää äkäisyyteni kanssa. En tahdo päästä siitä mielentilasta millään pois. Miksi en vain voi ajatella, että mullakin voisi olla huonopäivä? Mun ei todellakaan ole pakko olla iloinen ja suvaitsevainen joka päivä.
• Onko pakko suunnitella aina aikataulunsa minuutilleen? Tunnen itseni varmaksi ja tarpeelliseksi, jos minulla on minuuttiaikataulu. Jotenkin tunnen itseni turhautuneeksi, jos ei ole mitään projektia. Viime perjantaina sain tuntea ilon tunteen, kun päätin, että en töistä kotiin tullessani tee mitään suunnitelmia. Odotan vain ja katson rauhassa, mitä ympärilläni tapahtuu. Kun en mitään ihmeellistä odottanut tapahtuvan, alkoikin tapahtua. Sain yllätyskutsun kylään ystävän luokse, lauantaiaamuna saatiin aamu-uinnille hauskaa seuraa ja yllätyskutsu kahden tunnin agitreeneihin ATD-halliin.
• Voiko välillä rentoutua? Miten ihminen rentoutuu? Mulla ei ole mitään käsitystä. Jos tunnen itseni rentoutuneeksi, tarkoittaa se, että olen saanut tehtyä minuuttiaikataulun sille päivälle valmiiksi...

Oli miten oli, mutta kun halutaan muutosta elämäänsä, täytyy pohtia, onko nykyhetkessä jotain vialla. Sen jälkeen voi vasta pohtia mitä on tuleva, minkälaisen suunnitelman teen, mitkä ovat tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi. Muutoksen keskellä on hyvä luoda asioita, jotka tuottavat hyviä fiiliksiä.

Muutoksesta on hyvä esimerkki Rosan rähjääminen. Rosa on rähjännyt jo pidemmän aikaa vastaantuleville. Koko perheyhteisö oli jo siihen tottunut ja osasi sen kanssa elää. Mutta yhtenäpäivänä mulle riitti ja kyseltyäni hieman ympärillä olevilta keinoa päästä tästä tilanteesta pois, sain neuvot ja sitä treenasin innokkaasti. Ensin ei meinannut tulla tuloksia , mutta sitten ykskaks aloin saavuttaa sen, mitä halusinkin.

Rosaa ei ole aikaisemmin viitsinyt viedä koirapuistoon, sillä sen aika siellä kuluu aidan vierusta juosten ja riitaa haastaen muille. Mutta tänä aamuna yllätyin aikamoisesti, kun sain rauhassa ottaa koirista poseerauskuvia. Meidät tuntevat ei uskoisi silmiään, jos olisivat tilanteen nähneet. Ja koko siellä olon ajan väliaidan takana räksytti valkoinen koira sekä kaksi gööttiä, eikä Rosa edes katsonut siihen suuntaan. Kyllä olen ylpeä omasta pikku, pikku kullannupusta!

 Ei sitä aidan takaa tulevaa räksytystä kauaa jaksanut kuunnella, joten jatkoimme matkaa läheiseen metsään.
Sieltä se sunnuntaiaamun rauha löytyi...