Pitkästä aikaa ajattelin uhrata tokoilulle yhden illan ja kuinka ollakaan, kentällä oli eräs nainen leikkimässä lasten kanssa, joka oli aikoinaan 20 vuotta kouluttanut koiriaan sekä toiminut muille kouluttajana TOKOssa. Menin ihan hämilleni, kun hän ilmestyi eteeni ja tarjosi apuaan. Olin kyllä suunnitellut, että ärsyttäisin Roopea lelulla, jättäisin lelun kehän ulkopuolelle, treenaisin kehässä sivulle tuloa tai seuraamista ja sitten vapauttaisin lelulle. Harjoittelisimme ns kehään menoa ja sieltä poistumista.
Avun myötä suunnitelmat meni uusiksi. Hän lupasi auttaa mua seuraamisen vahvistamisessa. Ja koska mun piti näyttää miten treenaan, niin tietenkin näytin sen pisimmän rituaalin mukaan, sen, mihin asti olen treenamalla päässyt. Tätähän ei tietenkään kysytty, joten apuja tuli tuhannen kaupalla.
Ensiksikin, kun käännöksissä palkkaan namilla, voisin vaihtoehtoisesti heittää lelun vapautuksen jälkeen klo 20min yli suuntaan. Tätä sitten pari kertaa kokeilin ja kaikki energia meni siihen, että mietin, mitä pitikään tehdä. Kävelin suoraan, mietin mitä seuraavaksi, muistin et piti kääntyä, etsin lelua ja sitten heitin. Roope katseli mua kysymysmerkin lailla ja lopulta juoksi lelulle. Multa ei herunut vapautus käskyä, ei rentoa menoa, ei hauskuutta, ei mitään niistä, mitä ehdottomasti treeneissä pitää käyttää. Olin kuin kipsattu patsas.
Ehkä vieras huomasi sen, sillä Roope laitettiin tauolle ja sen jälkeen alkoi sataa muita vinkkejä, joita oli tietenkin se iloinen tekeminen, iloinen käskyttäminen, iloisesti kehoa käyttäen jne... Lopputuloksena koiran tulisi olla innoissaan treenien alkaessa sekä päättyessä. Sellaisella mentaliteetilla, et katse huutaisi lisää treeniä. Tämän kyllä meinaan harjoitella kuntoon ennen ensi tiistaita, jos vaikka sama goutsi olisi ensi tiistainakin paikalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti