"Klik klik klik". "Siis mitä? Kamerassa ei ole virtaa ja on joka lauantaiaamun metsälenkin aika. En saa kameraani otettua mukaan. No, ei siellä kai mitään kuvattavaa ole..." Näin tuumasin aamulla ja lähdin ulos.
Ja eihän siellä ollutkaan. Metsä oli suurimmaksi osaksi pimeä ja hyvin hiljainen. Kuvaaminen olisi ollut aivan mahdotonta. Paitsi sitten, kun saavuimme järven jäälle. Koirat otti hepulia ja juoksivat onnesta soikeina pitkin ja poikin jäätä. Ja mikäs siellä oli juostessa. Tilaa oli vaikka kuinka. Jää tuntui kestävältä ja rantaa pitkin oli kiva kävellä. Aivan toisessa päässä järveä oli avanto, joten päätin kävellä järven poikki läheiselle tielle, mistä on lyhyt matka kotiin. Lumessa oli peuran jälkiä ja niin nauratti, kun suurella egolla varustetut "metsästyskoirani" haistelivat jälkiä. Missään vaiheessa ei varoituskellot päässäni soineet, vaikka tiesin Leevillä olevan suuria houkutuksia lähteä peurojen perään juuri siinä kohtaa tietä.
Yhtäkkiä molemmat koirat pysähtyi ja nostivat nokat kohti asumusaluetta. Noin kahden sekunnin sisällä siitä molemmat lähti juoksemaan asutusalueelle ja siinä samassa muistin peurojen majailevan talvisin siellä. Voi perhana! Hetken kuluttua näin seitsemän peuran juoksevan järven toisella puolella, mutta koiriani ei näkynyt missään. Odoteltuani vielä tovin, Rosa ilmestyi luokseni ja kohta tuli Roope. Olin mielettömän iloinen siitä, että peurat mahdollistivat irtaantumis harjoituksen läheisriippuvaisille koirilleni sekä kuntoa nostattavan juoksulenkin. Jotenkin kierolla tavalla toivoin samalla, että Rosalle nousisi paimennusvietti pintaan. Minä kun meinasin vielä ensi kesänä käydä kokeilemassa paimennusta Naantalissa. Missään vaiheessa ei pieneen mieleeni juolahtanut, että teen hallaa koirien käytökselle päästämällä ne juoksentelemaan peurojen perässä. Tietenkin minun olisi pitänyt ottaa ne komennuksen alle ja ehdottomasti kieltää tälläinen typerä käytös.
Siinä sitten katseltiin kaikki kolme yhdessä kaukana olevia peuroja ihaillen. Naks, Roopen päässä naksahti ja se lähti uudelle kierrokselle Rosa perässä. Sinne meni, ensin peurat ja sitten koirat. Jonkun ajan kuluttua Rosa tuli onnellisena luokseni. Rosan naamasta näki, että se nautti ja oli onnellinen uudesta kokemuksesta. Mutta mihin hittoon se Roope jäi? Tovin kuluttua se tuli rantaa pitkin luokseni ontuen. Arvasin heti, että anturoiden välissä taitaa olla jäälohkare. Ja jos ei ole, niin sitten sen on täytynyt päästä peurojen lähelle ja joku niistä on potkaissut sitä jalkaan. Aika näyttää kotona, mikä ontumiseen oli syynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti