Aivan mielettömän hyvin onnistuneiden agitreenien jälkeen oli hyvä suunnistaa lainatun auton nokka kohti Juvanmalmia pallopaimennus treeneihin. Tunne oli kuin maailman valloittajalla. Mikään eikä kukaan saanut mua masentumaan ja tuntemaan itseäni nollaksi.
Halliin päästyämme, painuimme suoraan treenaamaan. Mitään pallopaimennus oppeja ei tällä kertaa jaettu, vaan pohdittiin goutsin kanssa kysymystä, miten saada äkäinen narttu hyväksymään lähelleen toisen äkäisen nartun. Sellaista tilannetta ei kuulemma ihminen pysty hallitsemaan. Kun ei siedä, niin ei siedä. Jos koirat ovat samoissa treeneissä, niin voi yrittää siedättää viholliseensa, mutta koskaan ei saa tulla sellaista tilannetta, että mentäisiin kohti, saati sitten sellaista, että toinen tulisi toisen reviirille. Agility on lajeista vielä kaikista haastavin, sillä siellä mennään täysillä mieli korkealla, jolloin myös vihan tunne saattaa latautua huippuunsa. Mun on siis hyväksyttävä se tosiasia, että Rosa vihaa syvästi joitakin narttuja, enkä voi asialle mitään. Muuta kuin vältellä tällaisia tilanteita tai sitten laittaa koira myyntiin. Tarvetta myymiselle ei tällä hetkellä ole, joten jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, välttelemme vihollisia.
Tänään treenasin Rosan kanssa ensiksi tolpan taakse menoa, sitten tolpalta toiselle vaihtoa ja pienen tauon jälkeen siirryimme pallon pukkaamiseen. Jälleen kerran yritin alitajuisesti harhauttaa Rosaa pyytmällä sitä pukkaamaan palloa kahdella eri käskyllä, tok tok ja pai pai. Ei ihme, jos koira menee hieman sekaisin. Mutta on vaikeaa olla neutraali ja muistaa käskyt, kun näkee koiran sekä kokee oman innostuksensa. Siinä ei vain yksinkertaisesti pysy nahoissaan. Onneksi goutsi ei tätä huomannut. Olisi muuten tullut tupenrapinat.
Uutena asiana kokeilin saada Rosan liikkumaan pallon ympärillä. Ensin huitelin vähän kädellä, ei reaktiota. Sitten nami käteen ja perhana, tämän goutsi näki! Kipi kipi ja heti saatiin satinkutia. "Etkös juuri sanonut, että et halua houkutella namilla???? Nyt namit pois ja naksu käteen". "Joo," sanoin ja tunsin samalla syvää häpeää. Olin tehnyt juuri sen, mitä en koskaan koulutuksessa haluaisi käyttää. Aloitimme siis palkkaamisen takajalkojen siirtymisestä eikä Rosalle tarvinnut montaa kertaa naksuttaa, kun se jo tepasteli vasemmalle ja oikealle pallon takana. "Kato ny, sä oot hyvä kouluttaja," tuumas goutsi. Myönnän, että tuo pieni lause teki mun arpeutuneiselle mielellä gutaa.
Vähän ennen treenien päättymistä kokeilin ihan mielenkiinnosta, että menisikö Rosa vasemmalta pallon taakse, odottaisi käskyä ja vasta kuultuaan käskyn, alkaisi tuoda palloa luokseni. Ja kas perhana, näin tapahtui. Pakko oli mennä pyytämään goutsi paikalle katsomaan, mitä osataan. Goutsi tuli ja sen myötä meille ensimmäinen esiintyminen. Rosa vasemmalle puolelle, käden heilautus pallolle, Rosa singahti pallon taakse ja sit alkoi alamäki. Takana haukahti joku toinen koira, Rosa katsoi sinne päin ja samalla lähti kuljettamaan palloa ihan toiseen suuntaan. Mikä pahinta, Rosa teki elämänsä kolme komeinta pukkausta, sitten unohti, mikä palloista on sen ja lopulta unohti, mitä oli tekemässä.
Mikä johti tähän? Kun näyttää taitojaan jollekulle toiselle, joka on ns. yleisö, alkaa kouluttaja hengittämään ihan toisella tavalla ja koira hämääntyy siitä. Eli tämän viikon kotiläksynä olisi harjoittelu yleisön edessä, vaan mistä saisimme yleisön? Kuka haluaisi tulla katsomaan mun ja Rosan treenejä????
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti