Agi, tuo niiiiiiin ihana harrastus

Kun oikein uskoo ja toivoo, niin tulee se päivä, kun koirilla on selät kunnossa ja voi palata agin pariin. Come backin tein Rosan kanssa osallistumalla Sanna Lehtosen kaksi päiväiselle kurssille. Tänään oli niistä ensimmäinen.

Kurssi tavallaan alkoi jo viime maanantaina, kun puolituntia meni pohtiessa kotiläksyjä. Ja jotta kurssilta ei tyhjin aivoin lähdettäis, annettiin meille vielä kotitehtäviä tälle illalle. Tehtävänä oli kirjaa ylös min. 5 asiaa, mitä tänään opin ja mikä uusista asioista oli tärkein.

Päivä alkoi siis luennolla, missä kerrottiin palkkaamisen merkityksestä sekä sijoittumisesta ja ohjaamisesta. Radalle mentäessä oli viisi ensimmäistä estettä keskitetty palkkaamisen ja ohjauksen merkitykseen. Tällä kertaa olin jo heti alusta asti kartalla lajista, sillä aamulla olin harjoitellut käsien heiluttamista peilin edessä ja harjoitellut Rosaa lämmittäessä vartalon kiertoja. Vein Rosan ensimmäiselle esteelle, kävelin vähän matkan päähän ja annoin lähtökäskyn "GO". Rosa ampasi vauhtiin esteen kautta putkelle, este ja palkka. Mut sitten tuli tenkkapoo, sillä multa otettiin ääni pois ja tällä kertaa Rosan kanssa lähdettiin vauhdista rinta rinnan radalle. Rosa meni hienosti niin kuin piti, palkkasin ja mikä oli tuomio? "Mitä ihmeen muminaa kuului, kun piti olla hiljaa????". Öööööö, en vain kerta kaikkiaan pysty olemaan hiljaa, se kun hieman selventää samalla ajatuksia. Kun harjoituskertoja oli neljä takana. alkoi hiljaisuus mennä tajuntaan ja huomasin mumisevani enää ihan hiljaa... Ei itku ollu kaukana, kun huomasin olevani jälleen maailman onnellisin ja tekeväni yhdessä koirani kanssa juuri sitä, mitä maailmassa eniten rakastan...

Toinen kierros olikin jo haasteellisempi, sillä siihen otettiin hiljaisuuden lisäksi katse. Rata piti opetella niin hyvin, että pystyisin juoksemaan radalla ohjausmuistin avulla niin, että en tekisi kolareita esteiden kanssa ja pitäisin katseen Rosassa. No, tämähän menikin jo poskelleen. Syy oli selkeästi huonosti harjoiteltu radankulku, sillä siinä vaiheessa kun kutsuin Rosan lähtöön, niin aloin katseellani etsiä seuraavaa estettä. Missä katse...? Ei ainakaan siellä, missä sen olisi pitänyt olla, eli Rosassa. Eli persiilleen meni niin että kolina kävi. Enkä yksinkertaisesti saanut enää itseäni ryhdistäytymään. Vasta sitten, kun menin Rosan kanssa koko radan läpi alusta, rentouduin ja annoin vain aginautinnon viedä mennessään. Tästä tulikin kommentti, että rata meni heti hienosti, kun aloin keskittymään ja läksyksi sain vahvistaa yhteistyön tekemistä Rosan kanssa.

Mutta ne viisi asiaa:

1. Harjoittelen radan KUNNOLLA ENNEN kuin menen radalle koiran kanssa.
2. Koira keskittyy vauhtiin ja rataan paremmin, kun olen hiljaa.
3. Koiraa palkataan lelulla yhdessä leikkimällä, ei niin, että koira leikkii yksin.
4. Harjoittelen radan pätkissä, en pitkiä ratoja kerrallaan.
5. Kun kuuntelen palautetta ohjaajalta, otan koiran viereeni ja pidän sitä pannasta kiinni.
6. En keskity epäonnistumiseen, vaan onnistuneeseen suoritukseen.
7. .....

 Uutena asiana jouduin aivan ventovieraan ihmisen suoritusta arvostelemaan positiivisesti. Kun suorituksen jälkeen vaihdoimme palautetta, oli meillä samanlaiset; Onnistuneessa suorituksessa meno oli rauhalllista, parhaiten perille meni kehon suunnan merkitys, ohjaajan vahvuuksia oli rauhallisuus ja liikkuvuus, jotka paranivat jokaisen kierroksen aikana. Koiran vahvuuksia oli kiinnostus lajiin. Hmmm.... ymmärrän, miksi meidät laitettiin pariksi =D!

Kuva: Marjo Saarinen