Viime keskiviikkona se sitten tapahtui, Roopelta leikattiin kulmahammas. Olin Meerin kanssa sopinut, että hän veisi Roopen leikkaukseen ja minä hakisin ukin kanssa Roopen pois. Ja näin tapahtui.
Saapuessani lääkäriasemalle, mua jännitti ihan sikana. Edellisen käynnin yhteydessä saapuessamme Roope itki hiljalleen sydäntä särkevästi. Nyt ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Laskin hiljalleen kymmeneen, vedin henkeä ja sanoin itselleni, et "ei tämä varmasti merkkaa mitään. Kaikki on varmasti ihan ok". Maksettuani laskun ja saatuani kotihoito-ohjeet, haettiin Roope paikalle. Kun Roope näki meidät, se vähän päästi ääntä ja juoksi mun ohi ukin luokse. Roopen mukana tuli uusi henkilö, jonka kanssa jälleen keskustelin hoito-ohjeista ja tämän jälkeen päästiin lähtemään kotiin.
Autolle mennessä Roopella oli häntä aivan alhaalla, ensimmäistä kertaa elämässään olettaisin. Se käveli eteenpäin, pysähtyi, käveli ja taas pysähtyi jonkun auton luokse. Sitä se nuuskutteli ja se oli houkuteltava jatkamaan matkaa. Omalle autolle päästyämme se muisti, että kun luukku aukeaa, niin sinne voi hypätä. Hyppy oli lähes onnistunut, eli keho toimi, vaikkakaan ei aivot.
Olin saanut ohjeeksi, että Roope tulisi laittaa jonnekin lämpöiseen paikkaan, vaikka esim saunaan, mutta kun meillä ei ole saunaa, niin lupasin viedä sen sohvalle peiton alle. Mutta en kotona enää muistanut, että mulla ei ole avainta ja mun pitäisi pyytää ukkia avaamaan ovi. Tämän muistin vasta kotona ja ennenkuin ukki oli kääntynyt kotimatkalta takaisin meille päin ja tullut perille, meni siihen aikaa puolisen tuntia. Roope itki hiljalleen koko sen puoli tuntisen ja se loppui vasta, kun pääsi kotiin. Kotona se jäi seisomaan keskelle olkkarin lattiaa ihmetellen, että mitäs sitten. Se piti ihan väkisin tuupata sinne sohvalle.
Koko ilta menikin sitten sohvalla maaten porukassa. Rosa tajusi kyllä hyvin nopeasti, että kaverilla ei ole palikat ihan kohdillaan, joten se aloitti oitis valtataistelun omasta alueestaan. Se tuli mun syliin rapsuteltavaksi ja samalla mulkoili Roopea, se levitti itsensä koko sohvan pituudelta ja ihan hieman jalat Roopea hipoen yritti vihjailla, että "nyt tää on mun alue"... jne. Minä epätoivoisena yritin rapsutella molempia tasapuolisesti, ettei vain toinen saisi enemmän huomiota. Roope ei musta välittänyt, Rosa sitäkin enemmän. Se vain vaelteli aina välillä milloin missäkin ja jäi välillä seisomaan ja ihmettelemään maailman menoa, häntä alhaalla.
Seuraava työpäivä menikin jotenkin sumussa. Mulla oli aivan tajuton huoli Roopesta, sillä se ei vielä aamuun mennessä ollut oivaltanut mikä maa ja mikä valuutta on kyseessä. Moni yritti lohduttaa, että tänään se voi jo paremmin. Ja toden totta, kun pääsin kotiin, Roope käyttäytyi niin kuin ennenkin, oli iloinen oma itsensä. Lenkille lähdettäessä se tuntui olevan maailman onnellisin. Häntä oli noussut ylös, niin kuin ennenkin ja vauhti oli reipas. Nyt ei joutanut jäädä haistelemaan, vaan se nautti raikkaasta ilmasta ja vauhdin huumasta. Muutaman kerran se pysähtyi matkan aikana haistelemaan ja sitten taas jatkettiin matkaa.
Kotona ruoka maistui, niinkuin ennenkin ja lepo sohvalla oli niinkuin ennenkin. Mutta kun aloin leikkiä Rosan kanssa vetoleikkiä, se hyppäs sohvalta alas ja jäi tuijottamaan meitä, "et mitä helv***iä te teette???" -katseella. Sitten se jäi istumaan paikoilleen ja vain tuijotti meitä. Normisti se olisi jo hyökännyt leluun kiinni ja repinyt sen itselleen. Iltalenkillä tuli tuttuja vastaan, mutta ei Roope niitä tunnistanut. Se vain tuijotti niitä kauempaa ja ihmetteli ketä ne on ja yritti katseellaan vihjailla, et nyt voitais taas mennä sohvalle. Niin sitä sitten mentiin, sohvalle. Siellä kun on hyvä olla =).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti