Valmistautuminen agitreeneihin

Sunnuntain kesäagitreenit ovat hyvin haasteellisia. Ei sen puolesta, että rata olisi liian vaikea, vaan siksi, että miten saisin pidettyä koirien vireen tasaisena koko päivän aina agitreenien päättymiseen asti. Olen huomannut, että jos edellisenä päivänä teemme pitkän, yli kaksi tuntia kestävän lenkin vieraassa maastossa, niin molemmat ovat kuin nukkuneen rukous koko seuraavan päivän. Jos taas menemme aamulla metsään pallon kanssa, koirien viretila treeneissä muistuttaa enemmänkin lapsen sokerihumalatilaa. Roopen turkin pituus saattaa vaikuttaa myös. Jos se on liian pitkä, ei jaksa treenata. Jos turkki on liian lyhyt ja on kolea sää, ei huvita treenata kun paleltaa.

Tänään kokeilin rauha maassa -viretilan pitoa. Aamuiselle metsälenkille lähtiessäni jätin pallon kotiin ja lähdin ilman mitään viretilan nostattajaa mukana. Onneksi Leevin emännälläkin oli taskut tyhjinä. Aamulenkin teema oli siis "rauhallisuus".

Susa ja Roope etsii pusikosta karvalaukkuja.

Leevin oli ihan pakko ottaa pienen pieni spurtti kalliolle.

Ainut mielenkiintoinen asia koko lenkin aikana oli veteen syöksähtävä eläin tai järven pinnalla hyppivä kala. Varmuutta sille mikä se oli, ei saatu, sillä saapuessamme siihen kohtaan rantaa mistä ääni kuului, oli aivan hiljaista eikä mitään poikkeuksellista näkynyt.

"Mikä se oli? Mihin se meni?", tuumii Leevi.

"Onx se siellä vielä?", pohtii Rosa.

Aamupalan jälkeen olikin pelkkää lepoa aina siihen asti, kun bussi Kivenlahteen lähti 13.15. Olimme hyvissä ajoin paikalla ja keskityimmekin jälleen tasapainoharjoitteluun sekä toisiemme kanssa kommunikointiin.

Rosa seisoi tosi hienosti renkaan reunalla sekä otti muutaman askeleenkin renkaan päällä.

Roope taas, hmmm... oli just niin kauan renkaalla, kunnes kuva oli otettu ja lihapullan pala saatu. Kävelemisestä ei edes keskusteltu.


Tuloksena hyvin löysästä päivästä ja ilman mitään härdelliä järjestämättä, oli agikentän laidalla kaksi ihanaa koiraa, jotka hiljaisina odottivat omaa vuoroaan. Roope ei haukkunut edes silloin, kun Rosa oli radalla. (Tässä kohtaa emäntä laittaa hiljaa käden sydämelleen ja toivoo tätä hiljaisuutta tulevaisuudessakin ;). Ratasuoritus Rosalla meni tyynen rauhallisesti, mun ohjauksen mukaisesti. Jos kämmen osoitti poispäin radasta, niin sinne meni Rosakin. Jos muistin pitää kämmenen radanpuolella, pysyi Rosa radalla. Pituusesteen kohdalla nostin huomaamattani kättäni (kämmenpuoli alaspäin) hieman liian korkealle. Rosa tulkitsi sen niin, että este on kierrettävä. Tämä oli ainut kohta, jossa kouluttaja huomautti ja onneksi huomautti. En olisi muuten kämmenen asentoon mitenkään reagoinut. Uudella yrityksellä nostin kämmenen kohti taivasta ja pidin käden lantion kohdalla ja Rosa loikkasi unelman kevyesti pituusesteen yli.

Roope taas, hmmm...., se katsoi mua ensimmäisen esteen takana sen näköisenä, että "ei huvita, onx pakko?", vaihtoi muutaman kerran askeleen paikkoja ja odotti merkkiäni. Roopen ollessa näin tylsistyneen näköinen, tiedän, että nyt on pakko nostattaa äänen avulla, jos meinaa radasta suoriutua. Nostatin ja Roope lähti, suoritti radan moitteettomasti ja viimeisen esteen jälkeen katsoi mua silmiin, "olix tää tässä" -katseella. Ehei, vielä kerta. Just, just.... Uudestaan ekalle esteelle, rata rauhallisesti läpi ja katse "joko nyt on valmis?". Tähän tuumasi kouluttajakin, että Roope oli sen oloinen ja näköinen, kuin tietäisi miten tää homma toimii.

On siinä mulla koirat... ;).