Miten kännykästä on voinutkin tulla elintärkeä kommunikointiväline? Miten se yhtäkkiä on helpoin tapa saada yhteyttä toiseen?
Aamulla olin koirien kanssa metsässä ja heittelin niille palloa. Molemmat etsivät sitä aivan täpinöissään, eivätkä huomanneet vierestä vilahtavaa peuraa. Olipa tuuri, että pallo oli mukana, tuumin. Mutta kun etsintäreitti meni jälkien kohdalta, lähti molemmat koirat jäljille ja katosivat näkyvistä. Ensimmäinen reaktioni oli kokeilla taskut ja huomata, että kännykkä oli jäänyt kotiin. Hitto! Sitten alkoi naurattaa, kun kysyin itseltäni, että mitä olin ajatellut tehdä kännykällä? Olinko kenties ajatellut soittaa Roopelle, että "heti takaisin sieltä!" ... Niinpä, voi olla, et Roope ei olisi vastannut puhelimeen...
Johtajuuden takaisin saamiseksi on alkanut näkyä merkkejä meidän talossa. Nykyään ovikellon soidessa vaadin koiria istumaan eteisessä, lähempänä olohuonetta kuin ulko-ovea. Koirien on istuttava paikoillaan, kun avaan oven, puhun oven takana olevalle ihmiselle tai kunnes vieras on tullut sisälle ja saanut vaatteet pois. Kun eteinen on tyhjentynyt, on koirilla vapaus liikkua. Minä johtajana olen hyväksynyt vieraat luoksemme ja siihen on koirien tyytyminen. Vielä ei olla sillä tasolla, että olisivat hiljaa, mutta sekin varmasti onnistuu jonain päivänä.
Roopen eroahdistus alkaa olla myös hyvällä mallilla. Poistuminen talosta illalla tai iltapäivällä tms. epätavallisena aikana alkoi ensin roskien viennillä. Jo kolmannella kerralla Roope ei viitsinyt vaivautua sohvalta alas tullaakseen ovelle, koska tiesi joutuvansa istumaan paikoillaan sen ajan, että olen saanut vaatteet laitettua naulakkoon. Viime torstaina lähdin ilman koiria ulos pariksi tunniksi, huusin heit, te jäätte ja poistuin. Kun tulin takaisin, oli talo aivan hiljainen. Ihme oli tapahtunut. Normaalisti Roope huutaa niin kauan kuin tulen takaisin, mutta nyt oli ollut aivan hiljaista. Viimeisin testi tapahtui tänään, kun pesin ulko-oven ulkopuolelta. En ehtinyt kuin saada oven auki, niin molemmat olivat jo räksyttämässä eteisessä. Komensin vain molemmat tyynen rauhallisesti istumaan ja olemaan paikoillaan. Molemmat istahti ja olivat siinä niin kauan, kunnes sain pestyä oven ja laitettua pelastuslaitoksen tarran oveen. Ihmeellistä..., totta tosiaan.... Nykyään jo nautin tulla ovesta sisään, kun tiedän koirien rauhoittuvan heti, kun olen saanut ne istumaan paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti