Tänään oli se päivä, kun Kivekon kesäagility alkoi. Hieman jännittyneenä menin treeneihin Roopen kanssa. Jännityksen syynä oli kaksi aihetta; lämmintä oli 24 astetta, jolloin Roope ei tee yhtään mitään sekä nyt pääsisin näkemään, kuinka hyvin olemme edistyneet talven aikana, jos Roope jaksaisi tehdä jotain.
Ensimmäinen kierros meni niinkuin ennenkin. Roope juoksenteli unisena pitkin kenttää ja minä yritin pysyä perässä. Meidän tason paranemisesta ei minulla ollut mitään hajua, koska Roopen vauhti on kuitenkin nopea unisuudesta huolimatta ja kenttä on laaja. Nämä seikat yhdessä tekevät ison haasteen ohjaajalle ja sen kunnolle. Eikä tullut minulle yllätyksenä kouluttajan kanssa käyty keskustelunaihe. Hän kehotti minua menemään iltaisin lenkille, jotta kunto nousisi. Tämä sama keskustelu käydään joka kesä. Mutta voi ollakin, että menen, joskus...
Toisella kierroksella esteet oli aseteltu juuri niin, kuin olemme koko talven harjoitelleet. Ennen radalle menoa kuiskasin Roopen korvaan, että tämä rata me osataan. Otin kaulapannasta kiinni ja hehkutin innokkaasti Roopelle, että nyt mennään agilityä, yes, yes, yes. Jos näin olisi vuosi sitten tehnyt Roopelle, se olisi ollut hihassa kiinni ja repimässä mua jo kentälle, mutta nyt se vain näytti heräänneeltä ja hyvin innokkaalta radalle menemään. Se kulki hyvin nätisti vierelläni ensimmäisen esteen luokse ja jäi kiltisti odottamaan käskyä. Rata meni kohtalaisen hyvin, muutamaa mokaa lukuunottamatta, ja sitten se palaute tuli. Kouluttaja sanoi, että Roopesta todella näkee, että koko talvi on harjoiteltu. YES!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti